PJ Harvey

 

Blogilleni kävi kuten blogeille usein käy; ensi-innostuksenpuuskan jälkeen nothing, nada, ingenting.

No, nyt hiljaisuus päättyy ainakin vähäksi aikaa. Pakko avautua aiheesta Polly Jean Harvey. Jumalainen nainen, kaunisääninen seireeni. Mitä helvettiä, kysyt ? Tekotaiteellista paskaa, sietämätöntä ulinaa etc. Anything but. Olen kuunnellut Pollyn viimeisintä levyä Let England Shake säännöllisesti sen hieman jälkijunassa ostettuani. Yksi 2010-luvun hienoimpia levyjä minun mielestäni.

PJ:n vahvuutena ovat ennenkaikkea vahva biisimateriaali, ja levyt jotka kuulostavat itseltään. Tarkoittaen sitä, että joka levyllä on oma soundi, soittimet, tematiikka. Vaikka kaikki levyt eivät sinällään teemalevyjä olekaan, niillä jokaisella on oma, yhtenäinen sielu. Harvey on yksi niistä harvoista artisteista, jotka todella uusiutvat joka levylle.

Naisen ensimmäiset kaksi levyä, Dry ja Rid Of Me esittelevät jo silloin omalaatuisen artistin; räkäisellä ja aidolla soundilla vedettyä naisenergistä rokkia. PJ on alusta pitäen onnistunut haalimaan ympärilleen taitavia muusikoita ja osaavia tuottajia. Muuan Kurt Cobain vakuuttui Rid Of Me:n luonnollisesta ja rosoisesta huonesoundista sen verran, että pyysi levyn tuottanutta Steve Albinia puikkoihin In Uterolle.

Seuraavalla, To Bring You My Love -levyllä PJ löysi ehkä lopullisesti oman soundinsa. Kauttaaltaan ensiluokkainen albumi soi katkeransuloisissa, synkissä tunnelmissa.

Stories from the City, Stories from the Sea -albumi räjäytti pankin niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Biiseissä on rutkasti tarttuvuutta ja tuotannossa siloiteltua pop-sensibliliteettiä, luoden pitkälti saman efektin kuin Nirvanan Nevermind aikoinaan teki, tosin ei aivan samassa mittakaavassa. Albumi toi PJ:lle Mercury Awardin vuonna 2001. Vierailijana parissa kappaleessa on Radioheadin Thom Yorke.

Uh Huh Her on yksi ainoita pettymyksiä Pollyn tuotannossa. Tylsät biisit ja riisuttu toteutus tekevät levystä kertakäyttöisen. En ole montaa kertaa kyseistä levyä kuunnellut, ehkä katsonut, sillä tuon levyn kiertueelta julkaistu DVD "On Tour - Please Leave Quietly" on koottu valtaosin kyseisen albumin biiseistä.

Palaan lopuksi vielä Let England Shake -levyyn. Levyn hallitsevana soittimena kuuluu Autoharp, jota PJ opetteli soittamaan samaan tapaan kuin pianoa levylle White Chalk. Levyn teemana on englantilainen sodankäynti kaikissa muodoissaan, eikä kovin positiivisessa sävyssä. Lyriikoissa luodaan synkkääkin synkempi katsaus brittien liikkeisiin ja seurauksiin taistelutantereilla. Kappaleessa "The Last Living Rose" PJ kuitenkin tunnustaa isänmaallisuutensa; "Goddamn Europeans, take me back to beautiful England". Levyn päättävä lastenlaulumainen "The Colour Of The Earth" on hyytävä biisi, täydellinen lopetus täydelliselle levylle.

Innolla odotan, mitä Pollyltä on seuraavaksi tulossa. Ja miks vitussa PJ:ta ei saada Suomeen keikalle ???

Tori Amos: Gold Dust

 

 

 

Fakta 1: Olen henkeen ja vereen Tori Amos -fani
Fakta 2: Viimeisin ostamani Tori Amos -levy on vuoden 2009 Abnormally Attracted To Sin
Fakta 3: Tori Amos ei ole julkaissut yhtään hyvää levyä sitten vuoden 1998 (From the Choirgirl Hotel)

Amosin perisynti on aina ollut tehdä liian pitkiä levyjä. Jokaiselle levylle on mahtunut muutama hyvä biisi ja paljon ei-niin-hyviä. Lähtien vuoden 1996 Boys For Pele:stä hän on tuottanut levynsä itse, ja nämä seikat tietysti herättävät tyytymättömässä kuulijassa kysymyksen siitä, voisiko ulkopuolinen tuottaja olla taas jossain vaiheessa järkevä veto ? Mutta ei, hän haluaa tehdä kaiken itse, mikä hänelle suotakoon.

Näiden esitietojen pohjalta tartun Torin uuteen Gold Dust -julkaisuun. (Ei, en ostanut sitä, vaan tukeudun Spotifyyn.) Kyseessä on siis nippu uudelleenäänitettyjä, orkestraatioilla höystettyjä versioita Amosin vanhoista biiseistä. Välityö siis. Tai jotain. Paperilla koko konsepti epäilyttää: miksi tällainen levy ? Monet albumin biiseistä on orkestroitu jo niiden alkuperäisissä versoissa, ja orkesterisovitukset on tehnyt pääasiassa sama heppu, John Philip Shenale.

Uusintakäsittelyn on saanut 14 biisiä, eli kerrankin albumin mitta on järkevä. Suurimmat hitit on jätetty rauhaan, ja hyvä niin. Parhaiten toimivat edelleen neljältä ensimmäiseltä levyltä poimitut kappaleet. Tottahan orkesteri tuo biiseihin komean kuorrutuksen, ja eritoten Little Earthquakesin biisit hyötyvät tästä, kuten Precious Things. Käsittämätön ratkaisu on Yes, Anastasian pätkäiseminen puoleen alkuperäisestä kestosta, ja toisekseen biisi olisi viimeisenä tarvinnut uuden orkestraation, originaali versiohan on jo täydellinen. Yhteenvetona biiseistä on vaikea sanoa mitään rakentavaa, ihan kivoja kappaleita ja sovituksia, mutta siihenpä se sitten jääkin.

Summa summarum, perusteita koko julkaisulle täytyy ihmetellä sillä kuten sanottua, suurimmassa osassa kappaleita orkesteri oli mukana jo alkuperäisissä versoissa. Toki ne on sovitettu osittain uudestaan, mutta keskivertokuuntelija tuskin huomaa uusia nyansseja, niin hienovaraisia muutokset ovat.

**

PMMP, Yo-talo 17.10.2012

 

Kävin katsomassa ties kuinka monennen PMMP -keikkani, nyt Yo-talolla. Edellinen kerta oli Rakkaudesta -levyn julkaisukiertueella joskus kesällä Pakkahuoneella. Fiilis näiden paikkojen välillä on kuin yö ja päivä, Pakkahuoneella tulee zuumailtua keikat rauhassa kaukaa, Yo-talolla bändi tulee iholle muutaman metrin päähän. Loppuunmyyty Yo-talo ei kylläkään ole niitä miellyttävimpiä paikkoja.

Sure enough, päästyäni paikalle kello 23.30 aikoihin iskee ahdistus: mökki on aivan tupaten täynnä juuri 18 vuotta täyttäneitä siideripissiksiä, siltä se ainakin vaikuttaa. Haen tiskiltä juotavaa ja asetun pönöttämään tungokseen. Onneksi yleisön keskipituus on jotain 165 cm, joten näen kaiken vallan mainiosti.

Odotukset ovat aika nollassa, tyyliin varmaan ihan tylsä perusveto tulossa. Itse asiassa kehtuutti lähteä koko keikalle, mutta kun tuli lippu ostettua niin mennään nyt sitten. Mira tulee paikalle suoraan Rent-musikaalin harjoituksista, ja Paula varoitteli Facebookissa keikan alun viivästyvän tämän vuoksi. Onneksi veto kuitenkin pääsee alkamaan ennen puoltayötä.

Kuten Pakkahuoneen keikalla, alkuun tulee Korkeasaari, kiva biisi, jännä tunnelma. Paula paukuttaa jotain patarummun tapaista. Seuraavaksi kuullaan Heliumpallo, fiilis nousee hieman. Matkalaulu räjäyttää pankin lopullisesti… siis voi Morjens mikä tunnelma keikalla on tästä loppuun! Aivan käsittämätöntä juhlaa sekä bändin että yleisön puolelta. Harvalla metallikeikalla näkee vastaavaa hurmosta. Alkaa tuntua, että helvetti, tästä saattaakin tulla paras PMMP-kokemus ikinä.

Settilista on yllätyksetön eli aikamoista hittiputkea tarjoillaan. Facebookissa esitin toiveeni Onko sittenkään hyvä näin -biisin soittamisesta, mutta ei sitä sitten tullut. Eikä Kohkausrockia. Höh. Tytöt-biisi on skippauskamaa, ja lähden käymään veskissä. Takaisin tullessani yritän määrätietoisesti puskea takaisin keskelle ja onnistun törmäämään kivuliaasti lattian kiertävän penkin kulmaan kaatuen melkein naamalleni. Tuloksena 30 cm pitkä vekki sääreen, jippii.

Encoret ovat hohhoijaa-meininkiä, olisivat nyt voineet jotain vähän harvemmin soitettuja biisejä ottaa. Matoja ja Mummola eivät kyllä toimi itselleni enää mitenkään päin. Kahden encoren jälkeen bändi lopettaa ja valun massan mukana ulos sateeseen. Kannatti lähteä, keikka oli mitä parhain. Muistan miettineeni monesti PMMP-keikan jälkeen, että tämä saa olla viimeinen kerta vähään aikaan.. Silti aika pitkälle kaikki Tampereen keikat on tullut käytyä katsomassa. Nyt tuo ajatus on taas mielessä, varsinkin kun seuraava keikka on jo itsenäisyyspäivänä. Saa nähdä.


Korkeasaari
Heliumpallo
Matkalaulu
Jeesus ei tule oletko valmis
Rakkaalleni
Kesäkaverit
Pahvinaamari
Lautturi
Pariterapiaa
Tytöt
Joku Raja
Joutsenet
Lapsuus Loppui
Tässä elämä on
Viimeinen Valitusvirsi
---------------
Koko Show
Mikkitelineestä on puolet minun
Matoja
--------------
Päiväkoti
Mummola

Katatonia: Dead End Kings

"The Dead End King is here. Black wings upon his back."

Blogin avaa itseoikeutetusti arvio Katatonian elokuussa julkaistusta Dead End Kings -albumista. Itseoikeutetusti siksi, että allekirjoittanut on fanaattisella innolla seurannut bändin uraa ja levytyksiä lähtien vuoden 2001 mestariteoksesta Last Fair Deal Gone Down, jota mikään sitä ennen tai sittemmin julkaistu levy ei ole pystynyt voittamaan.

Tilasin oman Deluxe -versioni uudesta levystä heinäkuun alussa. Kyseinen paketti sisältää albumin 2:lla 10" vinyylillä, CD:n bonusbiiseineen, 5.1 miksauksen DVD-Audio -levyllä, 40-sivuisen kirjan, ja …*drum roll*… 200 kappaleeseen rajoitetun käsinkirjoitetun lyriikkalehtisen. Perus Deluxe -paketin sain yli kaksi viikkoa myöhässä levyn virallisesta julkaisupäivästä (hail Spotify), eikä lyriikkaläpyskää ole näkynyt tähän päivään mennessä… Mutta asiaan:

Katatonian edellinen kokopitkä, vuoden 2009 Night Is The New Day teki omissa kirjoissani valtavan särön bändin muuten niin ensiluokkaiseen diskografiaan. Levylle mahtuu niin monta keskinkertaista tai huonoa kappaletta, ettei sitä pysty kuuntelemaan ahdistumatta katatoniamaisten, epätoivolla kyllästettyjen, hienojen biisien sijaan materiaalin luokattomuudesta. Esimerkkinä vaikkapa Nephilim. Tuolloin päättelin biisien laadun olevan suorassa suhteessa niiden säveltäjään, nimittäin NITND:llä laulaja Jonas Renkse oli ensimmäistä kertaa yksin vastuussa leijonanosasta levyn biisejä. Aiemmilla levyillä biisit oli tehnyt pääasiassa joko kitaristi Anders 'Blakkheim' Nyström tai herrat yhdessä. Omien sanojensa mukaan Nyström oli tuolloin täysin lukossa uuden materiaalin suhteen, ja myös uudella levyllä valtaosassa biisejä löytyy säveltäjän kohdalta Renksen nimi.

Dead End Kings on onneksi kuitenkin paluu takaisin oikealle polulle tuttuun, sydäntä raastavaan Katatonia -sielunmaisemaan. Levy sisältää totutun laadukasta materiaalia alusta loppuun rimanalitusten loistaessa poissaolollaan. Heti toinen biisi, The Gathering-vokalisti Silje Wergelandilla vahvistettu "The One You Are Looking For Is Not Here" osuu komeasti maaliin. Levyn myötä vahvistuu käsitys siitä, että Katatonia on aikojen saatossa luonut aivan oman hiekkalaatikkonsa, jonka puitteissa heidän musiikkinsa operoi. Bändillä on ehdottoman tunnistettava soundinsa, josta myös levyn itsevarma ja juhlallinen nimi ("Umpikujan kuninkaat") juontaa juurensa. Toisaalta nyky-Katatonian musiikissa on elementtejä, joista he ovat velkaa muille edelläkävijöille, eritoten Toolille; eihän ole mikään salaisuus että herrat säveltäjät ovat kyseisen bändin faneja. Rytmisesti kikkailevat, junnaavat riffit kilistävät tuttuja kelloja, ja Dead Lettersin intro hipoo jo hyvän maun rajoja, Jambi anyone ?

Mutta syyttelyt sikseen, käsissä on kaikilla mittapuilla ensiluokkainen voimannäyte ruotsalaisilta melankolian mestareilta. Kappaleiden jylisevät riffit ja alakuloiset melodiakulut iskevät suoraan tunnehermoon. Taas kerran. Oli se sitten Hypnonen päällekäyvä kertosäe, hienovaraisesti Katatonia-historiaa kierrättävä, hauras Undo You tai Dead Lettersin metallinen vyörytys, mehukkaita hetkiä riittää, ja levy kantaa hienosti koko mittansa.

Kuten NITND:lla, on myös tällä levyllä mukana "6:s jäsen" Frank Default, joka hoitaa asiaankuuluvat koskettimet ja säksätys-ohjelmoinnin. Erityismaininta täytyy antaa rumpali Daniel Liljekvistille. Yhtä tyylitajuista soittajaa saa hakea, ja tälläkin levylllä herran suoritus palvelee musiikkia täydellisesti. Oman osansa keitokseen tuovat myös bändin uudet jäsenet, kitaristi Per Eriksson ja basisti Niklas Sandin.

Jos levyä voi jostain asiasta moittia, on se biisimateriaalin tasapaksuus. Yksittäiset huippubiisit ovat harvassa, ja Katatonialle tyypillisiä sovituksellisia kikkoja viljellään laajalti. Silti, vuoden TOP 5:een heittämällä.

****1/2

Intro

 

Tarkoituksenani on kirjoitella tänne levy- ja keikka-arvioita, ehkä jotain elokuvista, ehkä jotain valokuvapostauksia, sekä yleistä paskanjauhantaa. Toivon tämänhetkisen polttavan wannabe-bloggari-innostukseni kestävän hamaan tulevaisuuteen. By the way, blogin nimi ei ole peräisin auton renkaista, vaan Tori Amosin samannimisestä kappaleesta.

Cheers.